Siinä pöydässä
istuivat asiakkaan edustajat ja toimiston yhteyshenkilö, assari ja ad.
Yhteensä 6 ihmistä oli kokoontuntu suunnittelemaan seuraavaa yksittäistä markkinoinnin
toimenpidettä: verkkolehden tai uutiskirjeen seuraavaa julkaisua. Kaikki olivat
valmistautuneet kohtuullisen huonosti tähän suunnittelupalaveriin, joita
pidettiin aina kun piti aloittaa joku projekti.
Toimiston tiimi oli miettinyt ennakkoon muutaman juttuidean ja oli kaivettu juttupankista pari
vanhaa agendalle. Niitä puitiin ja pistettiin järjestykseen kaksi tuntia.
Sovittiin parista värimuutoksesta ja uudesta bannerista, jotka pitäisi
leiskata. Laadittiin muistiot ja projektin suunnitelma. Kirjoittajat - jotka saivat löyhät briiffit - lähtivät soittelemaan
aivan järjettömän kiireisten haastateltavien perään.
Lehti oli suunnattu asiakkaille – kai?
Aikanaan verkkoartikkelit
tulivat asiakkaalle kommentoitavaksi ja ne saivat vähän kirjoittajasta riippuen
erilaista palautetta ja eri määrän punakynää. Välillä haastateltavat olivat
kommentoineet juttuja etukäteen, välillä asiakas halusi nähdä jutun ensin. Kuvaaja
oli ehkä pyörähtänyt keikalla ja kuvia valittiin pieteetillä. Juttuja
korjattiin ja muokattiin. Ne taitettiin ja kuvitettiin verkkoon. Sitten taas
hyväksytettiin. Vähän siellä oli ehkä liikaa me-lähtöisiä juttuja.
Verkkolehti
julkaistiin ja siitä lähetettiin viesti asiakkaille. Jotkut lukivat sen, jotkut
eivät. Julkaisun toivottiin houkuttelevan lukijoita myös potentiaalisista
asiakkaista ja joskus onnistuttiinkin saamaan lukijoita erillisen postituksen
kautta tai jakamalla linkkiä johonkin referenssijuttuun. Tiedettiin että tämä
juttu oli lukijoiden mieleen. Laitettiin siihen korvamerkki.
Sinistä vai punaista, refejä vai tuotejuttuja?
Enemmän kuitenkin
keskityttiin siihen, miltä verkkolehti näytti, koska siihen oli kaikkien helppo
ottaa kantaa. Tai siis ainakin toimitusjohtajan, joka antoikin aika usein
merkittäviä lausuntoja lehden värityksestä ja palstanleveydestä. Niitä sitten
pikapikaa korjattiin. Mainoksia ei myyty, koska se koettiin ikäväksi
duuniksi ja mainokset tyrkyttämiseksi.
Kerran vuodessa asiakkailta
kysyttiin millaisia juttuja he haluaisivat lukea, miltä lehti näytti ja mikä
tehdyistä jutuista oli erityisesti mieleen. Oli epävarmaa millaista hyötyä
tästä verkkolehtiprojektista oli asiakkaiden tyytyväisyyden kannalta, sillä
vuosi vuodelta asiakkaat antoivat viestinnästä samat arvosanat ja totesivat
että sitä saisi tehdä lisää. Mutta budjetti oli jo maksimissaan. Eikä
asiakkaalla ehditty tehdä enempää. Ja oli sellainen fiilis että tää on hyvä.
Kilpailijoilla ei ollut näin hyvännäköistä lehteä.
Asiakkuuden uudistaminen ei onnistu ilman
asiakasta
Toimisto olisi tietysti myynyt lisää. Onneksi välillä tehtiin vähän muitakin
markkinointijuttuja projekteina. Asiakas oli toimistolle melko pieni ja työläs. Silti siitä olisi pitänyt ehtiä pitämään huolta ja lisämyyntiin
olisi pitänyt panostaa sekä resursseja että aikaa. Sitä ei ehditty tehdä niillä
katteilla ja se näkyi palavereissa tyhjinä kaikuina ja noloina asiavirheinä.
Muutaman vuoden välein ehdotettiin jotain isompaa uudistusta, tehtiin uudet
nettisivut tai julkaistiin näyttävästi joku tutkimus. Ne olivat hyviä aikoja mutta
niistä palattiin pian arkeen. Niissä projekteissa syntyneisiin keskusteluihin
ja ideoihin laitettiin korvamerkki.
Suhde alkoi rähjääntyä
Asiakas pohti
välillä, olisiko toimiston vaihtaminen paikallaan. Se tuntui jo vähän
kulahtaneelta ja tylsältä. Erityisesti kävi mielessä että voisiko kilpailuttamalla
saavuttaa säästöjä. Jos joku tekisi lehden halvemmalla. Markkinointi ei
näytellyt yrityksessä kulmakiviroolia, mutta tiedettiin että sitä piti silti tehdä.
Sitten
satunnainen aktiivinen myyjä soitti toisesta toimistosta, veti dynaamisen
presen ja sai asiakkaan henkeään haukkoen ostamaan todella messevän kamppiksen. Ne leiskat muistetaan vieläkin ja se hauska idea.
Tuloksia ei kukaan kerennyt mittaamaan. Kun kamppis oli ohi, ei tähän uuteen
toimistoon ollut enää varaa laittaa rahaa ja verkkolehden toteuttamista ja
lähettämistä jatkettiin vanhan kumppanin kanssa. Mietittiin että pitäisköhän
tätä tehdä nykyisen kumppanin sijaan jonkun uuden ajan toimiston kanssa. Mutta ei
tunnettu ketään.
Kustannukset
hirvittivät entistä enemmän. Vähän tingattiin, koska oli hulluteltu toisen
kumppanin kanssa samalla budjettiraamilla. Korvamerkit olivat jossain
muistiossa, johon kukaan ei enää palannut.
Elettiinkö tässä tositarinassa
1990-, 2000-, vai 2010-lukua? Kerro sinä.
--
Kehitämme Kramissa parhaillaan 2 vuoden poc-kokemuksella radikaalisti avointa toimistomallia, joka varmistaa että tällaiset kivikautiset projektimallit jäävät historiaan, asiakkaan aikaa tai rahoja ei tuhlata ja asiakkuudet ovat toimistoillekin kannattavia. Laita viestiä jos haluat osallistua kehitystyöhön.
Terveisin,
Riina
