Korvamerkki: Toimisto vaihtoon?

Siinä pöydässä istuivat asiakkaan edustajat ja toimiston yhteyshenkilö, assari ja ad. Yhteensä 6 ihmistä oli kokoontuntu suunnittelemaan seuraavaa yksittäistä markkinoinnin toimenpidettä: verkkolehden tai uutiskirjeen seuraavaa julkaisua. Kaikki olivat valmistautuneet kohtuullisen huonosti tähän suunnittelupalaveriin, joita pidettiin aina kun piti aloittaa joku projekti.

Toimiston tiimi oli miettinyt ennakkoon muutaman juttuidean ja oli kaivettu juttupankista pari vanhaa agendalle. Niitä puitiin ja pistettiin järjestykseen kaksi tuntia. Sovittiin parista värimuutoksesta ja uudesta bannerista, jotka pitäisi leiskata. Laadittiin muistiot ja projektin suunnitelma. Kirjoittajat - jotka saivat löyhät briiffit - lähtivät soittelemaan aivan järjettömän kiireisten haastateltavien perään.

Lehti oli suunnattu asiakkaille – kai?

Aikanaan verkkoartikkelit tulivat asiakkaalle kommentoitavaksi ja ne saivat vähän kirjoittajasta riippuen erilaista palautetta ja eri määrän punakynää. Välillä haastateltavat olivat kommentoineet juttuja etukäteen, välillä asiakas halusi nähdä jutun ensin. Kuvaaja oli ehkä pyörähtänyt keikalla ja kuvia valittiin pieteetillä. Juttuja korjattiin ja muokattiin. Ne taitettiin ja kuvitettiin verkkoon. Sitten taas hyväksytettiin. Vähän siellä oli ehkä liikaa me-lähtöisiä juttuja.

Verkkolehti julkaistiin ja siitä lähetettiin viesti asiakkaille. Jotkut lukivat sen, jotkut eivät. Julkaisun toivottiin houkuttelevan lukijoita myös potentiaalisista asiakkaista ja joskus onnistuttiinkin saamaan lukijoita erillisen postituksen kautta tai jakamalla linkkiä johonkin referenssijuttuun. Tiedettiin että tämä juttu oli lukijoiden mieleen. Laitettiin siihen korvamerkki.

Sinistä vai punaista, refejä vai tuotejuttuja?

Enemmän kuitenkin keskityttiin siihen, miltä verkkolehti näytti, koska siihen oli kaikkien helppo ottaa kantaa. Tai siis ainakin toimitusjohtajan, joka antoikin aika usein merkittäviä lausuntoja lehden värityksestä ja palstanleveydestä. Niitä sitten pikapikaa korjattiin. Mainoksia ei myyty, koska se koettiin ikäväksi duuniksi ja mainokset tyrkyttämiseksi.

Kerran vuodessa asiakkailta kysyttiin millaisia juttuja he haluaisivat lukea, miltä lehti näytti ja mikä tehdyistä jutuista oli erityisesti mieleen. Oli epävarmaa millaista hyötyä tästä verkkolehtiprojektista oli asiakkaiden tyytyväisyyden kannalta, sillä vuosi vuodelta asiakkaat antoivat viestinnästä samat arvosanat ja totesivat että sitä saisi tehdä lisää. Mutta budjetti oli jo maksimissaan. Eikä asiakkaalla ehditty tehdä enempää. Ja oli sellainen fiilis että tää on hyvä. Kilpailijoilla ei ollut näin hyvännäköistä lehteä.

Asiakkuuden uudistaminen ei onnistu ilman asiakasta

Toimisto olisi tietysti myynyt lisää. Onneksi välillä tehtiin vähän muitakin markkinointijuttuja projekteina. Asiakas oli toimistolle melko pieni ja työläs. Silti siitä olisi pitänyt ehtiä pitämään huolta ja lisämyyntiin olisi pitänyt panostaa sekä resursseja että aikaa. Sitä ei ehditty tehdä niillä katteilla ja se näkyi palavereissa tyhjinä kaikuina ja noloina asiavirheinä. Muutaman vuoden välein ehdotettiin jotain isompaa uudistusta, tehtiin uudet nettisivut tai julkaistiin näyttävästi joku tutkimus. Ne olivat hyviä aikoja mutta niistä palattiin pian arkeen. Niissä projekteissa syntyneisiin keskusteluihin ja ideoihin laitettiin korvamerkki.

Suhde alkoi rähjääntyä

Asiakas pohti välillä, olisiko toimiston vaihtaminen paikallaan. Se tuntui jo vähän kulahtaneelta ja tylsältä. Erityisesti kävi mielessä että voisiko kilpailuttamalla saavuttaa säästöjä. Jos joku tekisi lehden halvemmalla. Markkinointi ei näytellyt yrityksessä kulmakiviroolia, mutta tiedettiin että sitä piti silti tehdä. 

Sitten satunnainen aktiivinen myyjä soitti toisesta toimistosta, veti dynaamisen presen ja sai asiakkaan henkeään haukkoen ostamaan todella messevän kamppiksen. Ne leiskat muistetaan vieläkin ja se hauska idea. Tuloksia ei kukaan kerennyt mittaamaan. Kun kamppis oli ohi, ei tähän uuteen toimistoon ollut enää varaa laittaa rahaa ja verkkolehden toteuttamista ja lähettämistä jatkettiin vanhan kumppanin kanssa. Mietittiin että pitäisköhän tätä tehdä nykyisen kumppanin sijaan jonkun uuden ajan toimiston kanssa. Mutta ei tunnettu ketään.

Kustannukset hirvittivät entistä enemmän. Vähän tingattiin, koska oli hulluteltu toisen kumppanin kanssa samalla budjettiraamilla. Korvamerkit olivat jossain muistiossa, johon kukaan ei enää palannut.

Elettiinkö tässä tositarinassa 1990-, 2000-, vai 2010-lukua? Kerro sinä. 

--
Kehitämme Kramissa parhaillaan 2 vuoden poc-kokemuksella radikaalisti avointa toimistomallia, joka varmistaa että tällaiset kivikautiset projektimallit jäävät historiaan, asiakkaan aikaa tai rahoja ei tuhlata ja asiakkuudet ovat toimistoillekin kannattavia. Laita viestiä jos haluat osallistua kehitystyöhön.

Terveisin,
Riina